Minulla on kylmä. Niin ulkoisesti kuin sisäisesti.

Heräsin äsken unesta, josta en muista mitään. Piti lähteä juoksemaan, mutta en taida jaskaa. En.

Kävelin 7km äitini ystävän ja tämän ystävän ja vauvan kanssa. Ehkä äitini ystävän ystävä ja vauva olisi mielestäni voinut olla tulematta, mutta käy kai se näinkin. Ehkä olen mieleltäni sen verran vanha, että pidän aikuisten seurasta. Tai ainakin sen äitini ystävän.

Tänään tuli ajateltua taas tyyliäni, kuinka kaikki ohikulkijat pelkäävät minua tai pitävät rumana. Ehkä olen ylpeä itsestäni. Ajatuksistani ja tyylistäni. En tiedä. Pidän siitä, kun muut pelkäävät. Koulussa minua ei oikeastaan pelätä, paitsi jotkut, mutta useimmat vain pitävät tyyliäni rumana. Ehkä pitäisi tehdä jotain, että he alkaisivat pelkää? Tai sitten ei.

Perjantainakin kuvittelin taas, että se yksi katsoi minua, mutta tuskin ainakaan hyvässä mielessä. Se on vain niin mielen kiintoisen näköinen, mutta sillähän on jo tyttöystävä ja ne näyttää olevan onnellisia. Ja ilmeisesti se inhoaa minua. Eli siis nämä ajatukset saisivat häipyä mielestäni ikuisesti.

Olen liian tyytyväinen itseeni. Jokainen asia luonteessani on melkein kohdallaan. En ole ikinä ollut täysin tyytyväinen itseeni, joten en nytkään. En ihan. Mutta luonteeni on nyt ainakin melkein kunnossa.

Välillä haluaa kuolla, välillä ei. Joskus tuntuu, että voisin vain upota, upota maan alle ja kuolla. Joskus tuntuu, että olen vahva, jaksan elää. Tänään tuntui taas siltä väliltä. Eilen halusin kuolla. Mutta en kuitenkaan. En tiedä. Olen kai oikeasti heikko.

Koiraa on ikävä. Joka päivä. Mutta silti elämänhaluni kasvoi menetettyään rakkaansa. Toinenkin koira on ehkä kuolemassa. Ehkä senkin jälkeen taas halu elää kasvaa. En tiedä. Aluksi se musertaa minut, mutta sitten... Pidän elämästä.