Kaikki mitä kirjoitan, ovat vain kirjaimia. Niistä muodostuu sanoja ja niistä lauseita. Lopuksi ne ovat tarinoita. Niin. Tarinoita elämästä.

Taas kadehdin N:ää. Tänään tajusin, että erottuuhan se jonkun verran muista, mutta ehkä häpeää itseään, koska ei kerro ikinä elämästää, itsestään, mielestään. Eli onko se kuitenkaan erottumista jos haluaa olla mahdollisimman piilossa? Niitähän on useita. N taitaa olla riippuvainen vanhemmistaan. Tai luulen niin. Se varmaan tottelee aina vanhempiaan, jos he sanovat, että tämän pitää tehdä jotain kotitöitä yms. Ehkä he suojelevat liikaa lastaan. En saisi puuttua ja ajatella toisten elämää, mutta välillä pelkään N:ää.

Tuntuu masentuneelta, mutta ei kuitenkaan. Ihan kuin olisin yksin. "Ihan kuin", hah, minähän olen yksin! Pitäisi koittaa tajuta se. Pidän tästä ykinäisyydestä, vaikka silti itken sitä, kun ei ole enää ketään joka tarttuisi kiinni, kun jalat pettävät.

En taida enää olla kiinnostunut siitä yhdestä, en. Tiedän, etten sitä halua kuitenkaan, ja vaikka haluaisin, en minä sitä saisi. Se siitä.

Tänään ajatuksissa pyöri ulkonäön muuttaminen, mutta en tiedä haluanko. Ehkä siksi haluaisin, koska entisellä ystävälläni oli samantapainen tyyli, kuin minulla. Ehkä meistä tuli puoliksi siksi ystäviä. En tiedä vieläkään mitä tein väärin. En halua enkä uskalla kysyä. Ei se kuitenkaan vastaa. Hyvästi J.

Musiikki soi tässä samalla stereot melkein täysillä. En halua kuulla, kuinka sisko tulee kotiin, kuinka vanhemmat tulevat kotiin tai tietokoneen ääniä. Haluan nukkua, nukkua ikuisesti. Haluan koiran, jonka kanssa voisi yrittää pärjätäkin joissain lajeissa. Tuskin niin hienoa koiraa saan vierelleni, niinkuin entinen ystäväni sai.