Olin tänään koiranäyttelyssä. Ja kun muut menivät kauppaan, sitten kun olimme jo lähteneet näyttelystä, minä jäin autoon itkemään. Kaipasin koiraani niin paljon ja itkin.

Ja koko iltaisen lenkkini aikana kaipasin koiraa. En tiedä miten pystyn elämään jos toinenkin vielä kuolee... En todellakaan tiedä.

Ei tänään muita ajatuksia oikein ollut, kuin koira. Paitsi ystävän kadehtimista ja muidenkin ihmisten kadehtimista. Niin kuin aina. Miksen voisi jo lopettaa sitä?

Ja taas itken... Itken koiraani. Pitikin taas kirjoittaa siitä. En jotenkaan ole vielä ymmärtänyt, että se ei enää koskaan palaa.

Seuraava pentu tulee vasta ensi kesällä. Luultavasti. Mutta mitä teen, jos tämänhetkinenkin koirani kuolee? En tiedä, en oikeasti tiedä.

Haluaisin vain Veen takaisin. Painautua sitä vasten ja itkeä. Ja kouluttaa sen niin, ettei se hyökkäilisi enää kimppuumme.

Olimme Veen kanssa yksi parhaista seuramme agilityssä ja TOKOssa. Meiltä kaikki sujui. Kisatilanteessa vain ei. Koira ei jaksanut pitkää odotusta, mutta muuten osasimme lukea toisiamme. Mutta nyt sitä tunnetta ei enää saa takaisin.

Minä valitin, kun Vee ei ottanut kontaktia usein ja olimme oman rodumme yksistä huonoimmista tokossa, koska Vee ei näyttänyt ikinä taitojaan leireillä tai kursseilla. Mutta omassa seurassamme olimme niin hienoja, että ihmeteltiin, kun emme olleet käyneet kisoissa. Ja minä olin kateellinen muille ja koitin saada Veehen kontaktia ja alkaa kisata mahdollisimman pian. Nyt olen pahoillani, olen pahoillani Vee. Anteeksi...

Ja nyt, öitä.