Tänään aloin juoksulenkillä ajatella, miksi ihmisestä on mielenkiintoista kirjoittaa? Ehkä ihminen on niin paha. Kaikkein tyhmin eläin maan päällä. Ehkä siksi. Ehkä syynä on jokin muu asia.

Tänään katsoin sydänvikaista koiraani. Se ei masentunut, vaikka menetti ystävän, toisen koirani. Sillä on elämänhalua vaikka muille jakaa, vaikka onkin vakavasti saras. Pelkään, että joku aamu löydän sen kuolleena, omasta pedistään. Silmät sammuneena. Yksin. En tiedä miten elän enää sen jälkeen.

Tänään tuli taas mietittyä kaveriani. Luin M:n blogia. Hän osaa kirjoittaa. Haluaisin auttaa sitä. Tiedän, että se lukee tätä blogia, joten M:lle: minua ei tarvitse pelätä, vaikka tiedän, että jotkut pelkäävätkin.

Mietin myös lukiessani M:n kirjoituksia, itseäni. Vertasin liikaa taas itseäni siihen. Miksei tämä vertailu voi jo loppua? Pelkäsin myös tehdä testin, koska ystäväni kuitenkin kopioisi sen ja kirjoittaisi syvällisemmät vastaukset, kuin minä ja olisin taas kateellinen.

En tiedä... Taaskaan. En tiedä yhtään mitään enää. En halua satuttaa itseäni välttämättä fyysisesti, mutta haluan kokea henkisesti jotain kamalaa. Tai sitten tahtoisin tavata  uusia persoonia. M ja J ovat niin mielenkiintoisia olleet, joten uskon, että vielä löytyy syvällisiä ihmisiä jostain täältä.

Kaipaan entistä koiraani. Itkin eilen tyhjyyttä, kun tulin naapurin koiran kanssa TOKOsta. Muistin kuinka Vee tuli luokseni aina tokon jälkeen. Muistin kuinka olimme yksi parhaimmista koirakoista tokossa. JA nyt itken taas...

Katselin naapurin koiran kanssa sivusta, kun muut tekivät tokoa. Näin siellä sitten saan pikkutytön, joka oli ollut Veenkin aikana TOKOssa. Tyttö oli 9-10-vuotias. Olin hänellekin kateellinen, koska hän on aloittanut aikaisemmin koira touhut, kuin minä aloitin. Sama asia, kun J aloitti 10-vuotiaana juoksemisen ja minä vasta 13-vuotiaana (12v. juoksin myös, mutta todella vähän) ja olen hänelle siitä kateellinen. Samoin, kuin siitä, että hänellä on koira, jonka hoitoon J:n vanhemmat eivät puutu ja J ja F pärjäävät kaikissa lajeissa niin täydellisesti. Olen kateellinen J:n mielipiteille, luonteelle ja koko muulle elämälle. Ähh... Loppuisipa tämä itsesääli ja kateellisuus. Jos sitä vain jatkuu ja jatkuu? Jos minun kohdallani tämä ei lopu?

Haluaisin kirjoittaa enemmän ajatuksia, mutta en osaa. Tai ehkä osaisin, mutta ei...

Huomenna lähden yhden melko pinnallisen kaverin kanssa Helsinkiin. Voi tulla ihan kivaa, vaikka se ei ymmärräkään minua. Ii jättäisi minut, jos kuulisi ajatuksistani. Niin kuin kaikki muutkin. Ehkä se olisi hyvä, mutta en kuitenkaan halua sitä. Helvetit minun kanssani...

Tänään naureskelin taas peitenauruani ruokajonossa. Tunsin, että joku oli takanani. Käännyin ja siinä oli se yksi... Se yksi ja ainoa, josta olen ikinä pitänyt... Ainakin näin ulkonäöllisesti, vaikka sisältä voikin olla pelkkää tyhjää. Ii repesi nauramaan ilmeelleni ja sydämeni löi nopeammin. Aloin minäkin siinä sitten repeillä, vaikka ei ollut mitään hauskaa. Se yksi jopa koski minua. Vahingossa tosin, mutta silti. Pidin tunteeni kurissa ja vitsailin Ii:n kanssa opettajista, kuinka hekin aina hiipivät taakseni. Helpotuin, kun taakseni tuli joku muu jonottamaan lisää ruokaa. Se oli jo liian lähellä... Aivan liian lähellä.

Tässä jotain. Öitä.