En voi tälle mitään, mutta kadehdin ystävääni entistä enemmän. Koko ajan kaivan itsestäni virheet, joita hän ei ole tehnyt. Tai sitten mietin, että kuinka nuorena J pärjää koiransa kanssa ja voi muistella sitä sitten, kun hänestä tulee koiramaailman huippu. Tiedän, että siitä tulee. Minusta ei tule mitään.

J on saanut kokea täydellisen koiran, jonka sai jo 12-vuotiaana. Minä tosin olen saanut kokea ensimmäisestä koirasta enemmän kuin J. Paaljon enemmän neljässä vuodessa. Ehkä se on hyvä asia. Ei kovin moni pääse tätä kaikkea kokemaan. J on kokenut täydellisen koiran, hyvän suhteen koiraan ja kisoissa pärjäämisen (ja kohta kokee pennut). Minä koin hyvän suhteen koiraan, harrastukset, jonkin verran pärjäämistä, ongelmakoiran, ongelmakoirakoulutuksen, koiran agressiivisuuden, koiran kivun, pennut ja siitä sitten toinen koira, jolla on sydänvika, mutta on muuten maailman täydellisin koira. Oltaisiin A:n kanssa voitettu vaikka mitä kisoja. No, nyt ei enempää. Kuulostan niin tyhmältä tätä kirjoittaessani... Nauran jo nyt.

Suunnittelen tulevaisuuttani ja saan siitä jotakin... Jotakin, mikä rauhoittaa minut. Olen suunnitellut jo monta vuotta eteenpäin. Onko se väärin? Ei kai minulla ole enää muuta... Tai... Niin.

Ehkä pitäisi päästä itsensä kanssa sovintoon ja lopettaa kateelisuus.
Ehkä pitäisi pitää itsestään eritavalla.
Ehkä tämä kaikki loppuukin hyvin.
Ehkä ei.
Ehkä minä en tiedä.

Jotenkin kaipaan jotain. Kaipaan elämälleni tarkoituksen. Kaipaan koiraa... Se oli ainut, joka toi elämään jotain. Se oli kaikkeni. Kukaan ei ikinä vie Veen paikkaa, ei ikinä, mutta seuraava koira voi rakentaa uuden osan. Sitä osaa ei enää saa takaisin, jonka V vei. Mutta muita osia muualle voi kasvaa vielä. Ehkä seurava koira rakentaa uuden osan minuun.

Aan osaakaan ei kukaan pysty viedä. Ei ikinä. Mutta se osa on vielä todellisesti olemassa. Aina se tulee olemaan olemassa, mutta ei niin, että silmillä näkisi koiraa. Äh... Vaikea selittää... No, aplodit, jos ymmärsit.

Kiitos ja hei hei.