yttö juoksi pitkin mustaa metsää. Hän juoksi. Hänen perässään kuului askelia, joiden omistajaa hän ei tiennyt.

Yhtäkkiä maisema vaihtui päiväksi, aurinkoiseksi sellaiseksi. Tyttö ei enää juossut. Hän ei kuullut askelia takanaan. Hänen takanaan avautui esiintymisnäyttämö, jonka verhot olivat kiinni. Katsomo oli tyhjä. Tyttö käveli katsomon poikki. Hänestä tuntui, että joku seurasi häntä. Hän tunsi, kuinka joku pakotti hänet avaamaan näyttämön verhot. Hän tunsi sen mielessään. Se pakotti hänet avaamaan verhot. Tyttö avasi punaiset verhot ja takaa paljastui pojan eloton, verinen ruumis.

Tyttö nousi istumaan. Äskeinen oli ollut unta. Pelkkää unta. Hädissään hän otti puhelimensa pöydältään ja lähetti pojalle tekstiviestin, jossa luki: "Ootko kunnossa?"

Tyttö odotti vähän aikaa. Häntä alkoi jo huolestuttaa, kunnes viimein poika lähetti vastaukseksi: "Oon, oon. Miten niin? Kello on muuten kolme yöllä, ett koita nyt vaa nukkua, että jaksat tulla kouluun." Tyttö helpottui ja hymyili itsekseen. Hän lähetti pojalle vielä yhden tekstiviestin: "Ei mitään. Selitän huomenna. Koitan, koitan."

Tyttö vaipui katkonaiseen uneen.