Sana masennus on minulle tuttua. Ehkä liiankin tuttua. Mutta masennukseni eivät tavallaan ole masennuksia, pidän niistä. Ajattelen selvemmin...

Niin... Nyt on taas ajattelukausi päällä. Mutta ei se minua sureta. Tai surettaa, mutta pidän itkemisestä. En ole sitä tyyppiä, joka satuttaa itseään fyysisesti. Ei nämä oikeastaan mitään masennuksia ole.

Kateellisuus, kaipaus. Niin... Kaipaan jotain. Jotain uutta elämääni. Jotain synkkää. Jotain, joka rikkoo ympyrän. Jotain joka kadottaa samanlaiset palat palapelistäni.

Kateellisuus. Sana minua. Minusta on puolet tällä hetkellä kateellisuutta. Montakin ihmistä kohtaan. Todella monta.

Koulussa ei mitään uutta. Kaikki samaa ympyrää. Ei uusia kavereita, uusia tapahtumia. Ei mitään.

Tässä tämän kertainen kirjoitus. Lyhyt, mutta edes joitain ajatuksistani, joita jatkuu loputtomiin.