Haluaisin nukahtaa. Nukkua niin kauan, että kakki tämä katoaisi. Jotain tapahtuisi.

Koulussa tunsin olevani kaikkien johtaja. Niin kuin aina.

Huomenna kaverini tulee ulkomailta takaisin kouluun. Olin unohtanut jo hänet. Tunnen inhoa hänen paluutaan kohtaan. Ii on hyvä ihminen, parempi kuin minä, mutta silti... Se ei kuitenkaan ymmärrä minua. Ja taaskaan en tiedä.

Tänään näin Ässän metsässä kaverinsa kanssa. Tunsin itseni niin rumaksi ja inhottavaksi heidän edessään. Molemmat tummaan pukeutuneena, kauniit kajaalit, tummat hiukset... Ja minä juoksin vain ohi, haluten kadota metsän synkkiin uumeniin.

Elämäni pyörii edelleen sitä samaa ympyrää. Ei mitään uutta, ei mitään vanhaa.

Ystäväni kanssa lähdemme ehkä syyslomalla käymään Helsingissä. Osaanko puhua enää J:n kanssa? En tiedä.

Tänään melkein itkin koulussa. Käsityötunnilla lähdin muka vessaan... Tai sinnehän minä menin, mutta ihan muiden tarpeiden takia, kuin yleensä.

Tekstini on tänään hieman "ei-minun-kuuloistani". Johtuu väsyneistä ajatuksista, toistosta ja kappaleista, joita kuuntelen. Ja sekavista ajatuksista. Kaikki on niin sekaisin.

Mutta tästä kaikesta huolimatta pidän masennuksen tunteesta. Imen sitä sisälleni. Pidän vajoamisesta lattialle, kun en jaksa enää kävellä. Pidän. Ehkäpä rakastan.