Poika käveli kouluun. Syksyinen pakkanen sai pojan vanhat haavat särkemään. Ihmeen hyvin hänen äitinsä oli häntä uskonut. Tappelu tuntemattomien ihmisten kanssa. Niin poika oli valehdellut. Pääasia, että äiti oli uskonut poikaa.

Poika käänsi katseensa nuoriin, jotka tupakoivat lähikaupan takana.  Hän tiesi, että jos ne huomaisivat hänet, hän joutuisi tappeluun. Taas. Hän alkoi kävellä nopeammin. Poika helpottui, kun nuoriso ei lähtenyt hänen peräänsä.

Pojan ajatukset kohdistuivat nyt tyttöön, jonka kohta näkisi. Hän kuvitteli itsensä suutelemassa tyttöä. Poika halusi halata tyttöä. Rakastaa. Hän puristi silmänsä kiinni ja kielsi itseään ajattelemasta tyttöä. Hän tiesi, että tyttö tahtoi olla vain ystävä. Niin poika itsekin. Mutta hän tahtoi silti rakastaa tyttöä. Hän rakasti jo.

Poika avasi silmänsä. Hän näki tytön odottamassa koulun risteyksen luona häntä. Hän hillitsi itsensä itkemästä ja halaamasta tyttöä. Hän päätti säästää sen… Ehkä huomiselle. Ehkä ikuisuudelle.