Ystävä siis oikeasti jätti. En tiedä mitä tein väärin. Nyt uskon. Mutta en ymmärrä. En.

Kadehdin taas vaihteeksi muutamaa kaveriani ja ajattelin, miksen joskus tehnyt muutoksia elämässäni. Kadehdin Ässää ja N:ää. Kadehdin niitä niin helvetisti.

Tuntuu, kuin kadehtisin kaikkia tuntemiani ihmisiä. Haluaisin erottua kaikista enemmän, mutta en keksi enää keinoa. En tiedä. Joskus haluaisin olla N, koska se ei puhu ikinä omasta elämästään ja erottuu, koska ei puhu mitään ja oaa piirtää ja ajatella ilmeisesti. Haluan tietää onko sillä yhtä syvällinen mieli kuin minulla. Jos se onkin minua paljon viisaampi ja syvällisempi. Ehkä masentuisin siitäkin. Kadehtisin.

Ikävöin ystävääni... Mutta tiedän pärjääväni yksinkin. Mutta entä kun nään sen taas koiratapahtumissa? Mitä teen? En todellakaan tiedä. En. Mitä minä teen?!

Tekisi mieli huutaa maailmalle. Mutta en jaksa. En kuitenkaan saa vastausta. Ainakaan kaipaamaani vastausta.

Ehkä jos ottaisin aseen käteeni ja painaisin liipasinta, ehkä kaikki tämä tuska loppuisi. Tai sitten ei. Ehkä joudun helvettiin. Palan. Ehkä se satuttaa minua. Tai sitten ei.