Tänään muutaman tunnin vietinkin sitten M:n kanssa. Kiitos sille. M osaa kiittää kunnolla naamatustenkin. Minulle se on vaikeampaa. En tiedä miksi. Siis tällainen syväkiitos. Mutta kiitos M.

Ystävä on jättänyt... Kysyin, onko se kyllästynyt minuun. Ei vastannut. Nojaa... En tiedä. Pitäisikö tämän tuntua pahemmalta? Vähän ahdistaa ja sydän hakkasi, kun katsoin onko se vastannut. En halua kylläkään nähdä sitä, jota tulee tapahtumaan paljon koiratouhuissa, onhan meillä samanrotuiset koiratkin. Ääh... En minä tiedä mitä pitäisi tehdä. En todellakaan.

Haluaisin tutustua yhteen kaveriini kunnolla, muttaa... Ei se halua minuun kuitenkaan. Se vaikuttaa melko pinnalliselta.

Sitten en taaskaan tiedä. Niin, mitä en tiedä? En tiedä mistään mitään. En. Nyt alkoi ystävän menetys tuntumaankin joltain. Pahalta. Ehkä minä vielä romahdan joku päivä. Ehkä en.

Lopetan nyt tähän. Ei ole enää mitään, mistä kertoa.