Ehkä voisin kertoa taustastani? Jos jaksat kuunnella. Tai itseasiassa lukea.

Lapsena, vaikka olenhan minä vieläkin lapsi kai, oli kaikki ihan hyvin. Leikin kaikenlaisella mitä maailmasta löytyi. Monet sanovat minulle, että hei eivät esimerkiksi ikinä leikkineet nukeilla ja "ylpeilevät" sillä. Minä leikin siis ihan kaikella, hirviöistä nukkeihin. Tosin nukkeleikkini eivät ikinä ole olleet tavallisia. Aina leikkeihini on liittynyt alkoholi, suhteet ja eläimet. Eli mitään tavallista kotileikkiä en ole nukeilla leikkinyt. Mutta se lapsuudestani.

Ensimmäiselle luokalle mentäessä en omistanut lainkaan kavereita. Ainoa jonka tunsin, oli pikkupikkuserkkuni. Mutta hänkin löysi uusia kavereita ja minä jäin yksin. Sitten löysin kaverin, joka on vieläkin kaverini. Ystäväksi en ole häntä päästänyt, koska tiedän hänen vielä joku päivä löytävän jonkun toisen kaverin ja koska olemme aivan erilaisia. Hän melko pinnallinen ja minä syvälinen.

Aina olen pitänyt, ihan syntymästäni asti, synkästä, kuolemasta ja sensellaisesta, jonka huomaa musiikkimaustani. Eli siis musiikkia kuuntelen paljon. Kaikki synkkää. Joskus joku hauska kappale "synkältä" bändiltä, mutta melko harvoin.

Olin ns. hikipinko kolmannella ja neljännellä luokalla. Johtui siitä, ettei elämässäni ollut mitään muuta kuin koulu tuolloin. Viidennellä alkoi ajatukset muuttumaan. Runot synkkenivät entisestään ja kuolema häämötti aina ajatusmatkan päässä. Kuudesluokka oli jotenkin tyhjä vuosi. Koirani alkoi agressiiviseksi pentujen jälkeen.

Tänä kesänä koirani sitten lopetettiin. Maailmani romahti. Ensimmäinen oikea ystäväni kuoli. Sillä oli ehkä jotain kipuja, kuka tietää. Hyökkäsi lopulta niin pahasti vanhempieni kimppuun, vaikka olimme käyneet ongelmakoirakouluttajalla ja steriloineet koiran, joka oli siis narttu. Se tutustutti minut kaikkeen. Harrastin kaikkea mahdollista sen kanssa. Virallisiinkisoihin ei oltu vielä agilityssa ja TOKOssa uskallettu, mutta epävirallisiin kyllä.

Jo keväällä olin saanut kuulla toisen koirani (lopetetun koirani pentu) sydänviasta, johon ei ole lääkitystä ja elinaikaa ei voitu arvioida. Eli jokainen päivä voi olla sen kohdalla viimeinen.

Mutta kaikesta huolimatta, elämänhaluni on kasvanut niin paljon näistä tapahtumista, että haluan elää. Haluan lisää vastuksia, haluan rangaistuksia, haluan vihaa ja rakkautta. Haluan pettymyksiä. Mutta silti en pelkää kuolemaa. En.

Vaikka olenkin raunioina, koen olevani vahva ja jaksan elää.

Jos kiinnostuit, olet tervetullut seuraamaan elämääni ja kirjoituksiani!