Olin siis Iin kanssa Helsingissä. Ihan ookoostihan se meni. En pidä vaatekaupoista kovinkaan paljon, mutta oli pakko ostaa uudet housut ja paita. Molemmat sain sitten ostettua, mustia kummatkin. Ii olisi halunnut "shoppailla" enemmänkin, mutta minä en. Lähdimme aikaisin takaisin kotiin.

Esitin taas melko pirteää, vaikka itku meinasikin ahdistuksen jäljiltä voittaa, mutta en minä itke. Tai itken, mutta en halua näyttää sitä muille.

Kerroin sitten teorioitani, joilla todistin, että entinen opettajamme oli lesbo, vaikka ei se minua kiinnostanutkaan, mutta aloin selittää, kun otimme puheeksi ala-asteen.

Ii sanoi teoriaani päättömäksi, minä hännättömäksi. Helvetti, kun pitääkin esittää melkeinpä ylipirteää... Voisin lopettaa sen, mutta se on turvani oikealle minälleni. Jonain päivänä en enää jaksa.

Mitäs muuta tässä? Kadehdin ystävääni ja kaveriani taas.

Olen taas tässä viikon aikana miettinyt, että jos pentu tulisi taloon, ehkä masennuskaan ei näin usein pukkaisi päälle.

Miksi me ihmiset sairastamme masennuksia, vaikka kaikki on hyvin? Liian hyvin. En ymmärrä. Mikä meitä vaivaa? Emme ole ikinä tyytyväisiä. Vihaan tämän takia itseäni. Kehitysmaissa lapset iloitsevat pieistäkin asioista, vaikka seuraavana päivänä kuolisivatkin nälkään. Olemmeko ahneita? Kyllä, ehkä, luulen niin.

Noniin... Ei sen enempää tältä päivältä, sekavan olotilani takia. Hyviä päivän jatkoja!