Tänään olikin ihan hyvä päivä. Lähdettiin ruokavälitunnilla Ässälle hakemaan sen ruotsin kirjat. S (erihenkilö, kuin Ässä edelleen) ja minä menimme mukaan. Oli aika mielenkiintoista ajaa kolmistaan pyörällä, Ässä ajoi ja polki, S istui satulalla ja minä tarakalla. Olihan se ihan hauskaakin, itse ainakin nauroin vaikka kuinka, mutta enhän minä ikinä oikeaa naurua naura.

J oli voittanut taas sen koiransa kanssa agilitykisat. Tai no, toisiksi ne olivat tulleet. Niistä tulee ehkä rotujärjestön vuosittainen "superkoira"... Ja minä idiootti toivon, etteivät ne saisi sitä titteliä, koska olen niin helvetin kateellinen. Haluan, että ne saisivat sen, koska J on ainut ystäväni, mutta kadehdin niin, etten halua. Olen huono ihminen... Koko ajan tulen huonommaksi.

No, asiasta toiseen. Matematiikan koe meni liian hyvin. Kokeesta tuli 9+. Yleensä saan kaseja. Leimauduin taas hikeksi, mutta en minä muiden mielipiteistä välitä... Tai kyllä minä välitän... En halua olla ns. luokan hikke. En tiedä miksi... Mutta en minä kuitenkaan itseäni häpeä.

Tänään taas halusin niin kovasti itkeä... Itkeä paljon. Muuten vain. Pidän itkemisestä. Mutta en itke enää. Olen jotenkin kuivunut. En tiedä...

Mietin tässä, että eivät nämä minun masennukseni ole oikeastaan mitään masennuksia. En halua satuttaa itseäni. En tiedä mitä ne ovat. Ehkä vain ajatuksia? Äh, en minä osaa selittää.  Ehkä ne ovat vain niitä päiviä, jolloin ajattelen asioita paljon. Ehkä ei. Mutta eivät ne ole oikeita masennuksia. Ehkä siksi pidän tästä mielestäni, kun en ole kokenut oikeaa masennusta. Ihan sama minulle, vaikka en sellaista kokisikaan. Kyllä minä osaan kuvitella millaiselta se tuntuu. Osaan.

Huomenna on äidinkielen valtakunnallinen koe. Luulen, että menee ihan kohtalaisesti tai paremmin. Äidinkieli on kuitenkin yksi lempiaineistani. Ehkä kirjoittamisen takia, josta pidän.

Öitä kaikille, huomenna taas "nähdään", ehkä.